Se liihotti taivaaseen.
Sieltä se minulle jutteli.
Näin luulin; arkienkelihän
se olikin, joka supatti hiljaa niin,
että tiesin, ettei muut kuule,
kun taivaasta jutellaan
tänne maan päälle.
Syntyi vahva lapsen enkeliusko.
Sinne mekin kerran, pilven päälle,
ihan silleen konkreettisesti.
Myöhemmin ymmärsin, että taivas on
sekä lohtu että tavoite - jossain tuolla.
Kaukana tulevaisuudessa siintävä utopia.
Helvetti on dystopia:
Ihminen heitettynä pärjäämään omillaan,
ihan yksin maailmassa.
Kosminen rangaistus, jotta vihamme kosto
on mielissämme kerran toteutuva ilman,
että nostamme kättämme veli veljeä vastaan, siskoja tukistaen kertoisimme,
että nyt riittää tämä henkinen väkivalta. Helvetillinen pelko, joka estää rikkomasta
lähimmäistä tai hänen omaisuuttaan.
Mutta kun jokainen töpeksii joskus,
niin armoa tarvitaan. Virheistä oppii
eikä jokainen hoitovirheen tehnyt
ansaitse helvetintuomiota tai viraltapanoa,
vaikka omaisia suututtaa.
Kaduttaakin kuuluu, mutta se
toisten syyttäminen, onhan se inhimillistä,
kun oman syyllisyyden myöntäminen
edes itselleen, on liian vaikea pala.
Anteeksi on vaikea sana.
Vaikka siitä puhutaan armoautomaattinakin,
sovitus on onneksi tehty puolestamme.
Koska kaikkea tai kaikkia ei voi korvata rahalla tai ilmaisella terapialla.
