torstai 28. lokakuuta 2010

Onko etiikka uskon asia?

Eräs vahva teema uskontoaiheisissa väittelyissä ateistien ja uskovaisten välillä on etiikka ja moraali. Koska keskusteluun yleensä osallistuvat lähinnä ääripäitä edustavat kiihkoilijat, kilpistyy aihe harmillisen usein "uskovaisten moraali on mätä ja peräisin vanhasta satukirjasta" ja "ateisteille ei ole mitään moraalia" kantojen väliseksi hedelmättömäksi eipäs-juupas-inttämiseksi. Joskus sentään kenties päästään hieman lähemmäs aitoa ajatustenvaihtoa ja toisten ymmärtämistä - elän toivossa.

Kesällä keskustelin Tiedemiehen blogikommenteissa moraalin objektiivisuudesta, uskosta ja vastuun kokemisesta. Esitin, ettei moraalin mahdolliseen objektiivisuuteen uskomisen pitäisi ainakaan vähentää ihmisen kokemaa vastuuta, sillä objektiivisuus mahdollistaa erehtymisen - muuten on kyse vain mielipiteistä. Keskustelu jatkui myöhemmin moraalin objektiivisuuden osalta Soininvaaran blogin kommenteissa, jossa jotenkin tulin todistaneeksi az:lle, ettei objektiivisia arvoja ole - argumentoidessani, ettei kärsimyksen minimointi ei ole mitenkään itsestäänselvä valinta, jos pitäisi valita yksi arvo, joka ylittää kaikki muut. Oikeastaan uskon ihmisoikeuksien julistuksen kaltaisiin universaaleihin moraali-ihanteisiin, vaikka niiden soveltaminen käytäntöön on välillä kovin hankalaa - toisinaan jopa mahdotonta. Osa arvoistamme on todennäköisesti yhteisiä, ihmisyyden perusolemukseen pohjautuvia - näitä voisi kutsua universaaleiksi tai objektiivisiksi arvoiksi - osa voi puolestaan olla hyvinkin kulttuurisidonnaisia, opittuja tai muuten henkilökohtaisia arvoja.

Ilmastonmuutoskeskustelun sivujuonteeksi nousi keskustelu seurausetiikan paremmuudesta. Itse näen seurausetiikassa kaksi isoa ongelmaa: ensinnäkin epävarmuus seurauksista johtaa usein eettisten valintatilanteiden välttämiseen ja vastuun siirtämiseen ja toisekseen selkeä tavoitteen määrittely puuttuu, vaikka juuri seurausetiikassa nimenomaan tavoitteella on väliä. Mikään eettinen teoria ei toki ole täydellinen, mutta jostain syystä ateistit usein liputtavat innolla utilitaristisen seurausetiikan puolesta nähden uskonnollisen etiikan pelkkänä vastuuttomana velvollisuuseettisten sääntöjen mekaanisena noudattamisena, mitä pidän lähinnä osoituksena vähäisestä uskonnollisen etiikan ja velvollisuusetiikan tuntemuksesta.

Kritisoikaa toki rauhassa niitä harvoja lakihenkisiä fundamentalisteja - kuljette siinä fariseuksia arvostelleen Kristuksen jalanjäljissä ja astutte Martti "yksin armosta" Lutherin suuriin saappaisiin, mutta älkää kuvitelko, että kritiikkinne vaikuttaisi kristittyjen valtavirtaan tai körttikansaan mitenkään muuten kuin muistuttamalla henkilökohtaisen uskonpuhdistuksen ja omavoimaisuudesta luopumisen tärkeydestä. Allekirjoitan edesmenneen körttivaikuttaja Jaakko Eleniuksen Viisi teesiä moraalista (sivulla 17).

Tiedemiehen linkittämässä artikkelissa Sam Harris haaveilee tieteen voivan sysätä uskonnon kokonaan syrjään, kun oivalletaan, että etiikassa on itseasiassa kyse inhimillisestä hyvinvoinnista, jota voidaan tutkia tieteellisestikin. Harmi kyllä Harrisin kaltaisten kannalta "Kirkon asia on evankeliumi, ei moraali" kuten Jaakko Eleniuksen teeseistä viides ja viimeinen kuuluu. Palataan siis asiaan, jos ateistipiireissä joskus keksitään, miten tiede voisi korvata sen evankeliumin.

En ole vielä lukenut Tiedemiehen suosittelemaa Steven Pinkerin teosta The Blank Slate, mutta löysin netistä Pinkerin luennon aiheesta. Pinker kuittaa juutalais-kristillisen ihmiskuvan vitsillä, kumoaa kolme filosofista ihmiskäsitystä (tyhjä taulu, aave koneessa ja jalo villi) ja kiistää tieteellisen ihmiskäsityksen herättämiä pelkoja nihilismistä, determinismistä jne. Jäin hieman kaipaamaan sen tieteellisen ihmiskäsityksen esittämistä muutenkin kuin suhteessa niihin virheellisiin väitteisiin, mutta ehkä sitä varten pitää lukea se kirja. Moraalin kohdalla hieman huvitti, kun Pinker tavallaan päätyi takaisin juutalais-kristilliseen ihmiskäsitykseen esittäessään, että ihmisillä on sekä taipumuksia pahaan että taipumuksia hyvään. Moraalin kehityksen edellytyksenä Pinker esitti esimerkiksi luonnollisen inhimillisen empatiataipumuksen piirin laajentamista kaikkiin ihmisiin ja osui - kenties tahtomattaan - suoraan kristillisen etiikan ytimeen.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Uskonnon kieli

Uskonnon kielellä puhutaan abstrakteista asioista. Sillä puhutaan siitä, mitä on olla ihminen - esitetään kysymyksiä ja (puutteellisia) vastauksia. Sillä puhutaan moraalista, tunteista ja arvoista - jaetaan kokemuksia, tuetaan toisiamme ja annetaan hyviä (joskus toki ei-niin-hyviäkin) neuvoja. Sillä ylistetään kaikkea sitä, mikä elämässä ja maailmassa on ihmeellisen ihanaa - sanotaan maailmankaikkeudelle ja rakkaudelle kiitos. Sillä käsitellään kärsimystä, katkeruutta ja syyllisyyttä - annetaan, pyydetään ja saadaan anteeksi. Joka aamu on armo uusi: voi taas aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä ja pyrkiä kohti sitä hyvää, jota haluaa (itselleen ja muille).

Uskonnon kieli on äärettömän rikas hyödyntäessään kaunokirjallisia keinoja: se suorastaan vilisee personifikaatiota, metaforia, symboleita ja analogioita. Jos on jokin jumala, joka puhuu ihmisille pyhien tekstien välityksellä uskonnon kielellä, se jumala on ennen kaikkea luova taiteilija, runoilija ja tarinankertoja. Voi olla, että ihmiskunta on luonut sekä jumalat että pyhät tekstit, mutta vain fiktiota aliarvioiva menettää uskonsa ymmärtäessään, ettei mikään jumala välittänyt viestiään ihmiskunnalle käyttäen pelkästään asiaproosaa.

Uskonnon kieli opitaan kuten muutkin kielet. Kotimurteeni on körtti - sen opin sukulaisilta lapsena. Koulussa ja seurakunnan toiminnassa opin evankelis-luterilaisen kansankirkon yleiskielen. Muiden herätysliikkeiden murteita ja kristillisten kirkkojen lähisukukieliä ymmärrän myös kohtuullisesti. Muiden uskontojen kielet ovat vieraampia, mutta kaikkein eniten kommunikaatiovaikeuksia tulee niiden kanssa, joilla ei ole uskontoa lainkaan.

Uskonnottomat käyttävät osittain samoja käsitteitä, mutta tarkoittavat niillä usein jotakin kummallista. Lisäksi heillä on ihan omia ilmauksiaan, kuten meemivirus. Joskus he vaikuttavat puhuvan jostakin tutusta ilmiöstä, josta uskonnon kielelläkin puhutaan toisin ilmauksin, mutta tätä he harvoin suostuvat myöntämään. Toisinaan taas uskovia syytetään jonkin asian tai käsitteen omimisesta ja huomautetaan, etteivät ateistit välttämättä eroa tässä suhteessa uskovista mitenkään. Miten pitkälle kyse on vain siitä, ettemme puhu samaa kieltä, ja mikä ajatteluamme oikeasti erottaa. Haluaisin ymmärtää ateistia paremmin ja olen sitä yrittänyt opetellakin, mutta se on edelleen minulle vieras kieli.

Usko on hyppy - anna toivon kantaa. Uskon puutteesta kärsivät vain ne, jotka eivät lainkaan uskalla hypätä, eivät ne, jotka uskovat leijailevansa painottomina avaruudessa.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Ilmakehän kokoinen yhteismaa

Tiedemies kirjoitti blogissaan hiljattain ilmastonmuutoksesta ja ilmakehän kokoisen yhteismaan ongelmasta. Libertaari ratkaisu ongelmaan olisi kuulemma se, että jonkun pitäisi julistaa ilmakehä omakseen ja myydä siihen käyttöoikeuksia. Sosiaaliliberaalina pragmaatikkona aloin miettiä, kuka voisi olla se joku, jolle ihmiset olisivat valmiita antamaan ilmakehän omistusoikeuden ja jolla olisi kykyä ja resursseja valvoa ilmakehän käyttöä globaalisti. Varsinainen ongelma tässä taitaa olla se, ettei sellaista tahoa oikein ole. Lähimpänä voisi olla YK tai jokin muu kansainvälinen järjestö, jonka enemmistö tunnustaa ja hyväksyy.

Ilmakehä ei nykyisin kuuluu kenellekään, joten meillä kaikilla olisi yhtäläinen oikeus käyttää sitä. Siksi jokaisen pitäisi saada osansa niistä ilmakehän käyttöoikeuksista maksetuista korvauksista. Mitäpä jos siis kerättäisiin kansainväliseen rahastoon haittaveroa tai -maksua kaikesta sellaisesta saastuttamisesta, jota ei ole tarpeen tai mahdollista kokonaan kieltää? Jaettaisiin osa rahoista ihmisille maailmankansalaisen perustulona ja loput käytettäisiin yhdessä sovitulla tavalla ympäristön ja ihmiskunnan hyväksi.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Tuntijako peruskoulussa

Alkuopetuksessa eli parina ensimmäisena vuonna opettaisiin päivittäin(* tunti äidinkieltä ja tunti joko matematiikkaa (3 viikkotuntia) tai ympäristö- ja luonnontietoa (2 viikkotuntia). Lisäksi joka päivä(* olisi tunti "taitoaineita" (eli lähinnä liikunnallisia leikkejä sekä käsitöitä) sekä tunti kulttuuriperintöön tutustumista. Kulttuuriperinnön tunneilla käsiteltäisiin (aluksi lasten arkeen, omaan lähiympäristöön ja juhlapäiviin liittyvää) kulttuuria, historiaa ja uskontoa pitkälti taideaineiden (musiikki, kuvaamataito, draama ja kirjallisuus) keinoin. Äidinkieltä olisi viikossa kaksi tuntia vähemmän kuin nykyään, mutta tämä selittyy sillä, että nykyään äidinkieleen kuuluva kirjallisuus on tässä laskettu osittain osaksi tuota kulttuuriperintöä. Koulupäivän pituus olisi neljä tuntia ja viikkotuntimäärä 20 - nykyiseen 19 viikkotuntiin päästäisiin opettamalla vaikkapa taitoaineita vain neljänä päivänä viikossa.

Seuraavassa vaiheessa eli kolmannella luokalla alkaisi ensimmäinen vieras kieli tai kotikieli (A1-kieli), jota olisi kolmena päivänä viikossa tunnin verran ja johon sisältyisi kulttuuriperinnön opetusta. Muita aineita opettaisiin saman verran kuin alkuopetusvaiheessa. Koulupäivä pitenisi siis kolmena päivänä viikossa neljästä tunnista viiteen, viikkotuntimäärä 23 kuten nykyään.

Viidennellä luokalla alkaisivat toinen vieras kieli (A2-kieli) sekä erilliset matemaattis-luonnontieteelliset reaaliaineet. Äidinkieltä ja vieraita kieliä olisi yhteensä kaksi tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa (viikkotunteja 4+2+2), matemaattis-luonnontieteellisiä aineita samoin (matematiikka 4, biologia ja maantieto 2, fysiikka ja kemia 2) ja kulttuuriperintöön tutustumista sekä taitoaineita molempia olisi tunti päivässä neljänä päivänä viikossa. Koulupäivän pituus viisi tuntia (yhtenä päivänä viikossa neljä) ja viikkotuntimäärä 24 kuten nykyään.

Seitsemännellä luokalla alkaisivat oppilaanohjaus (tunti viikossa) kolmas vieras kieli (B1) sekä tietotekniikka ja formaalit kielet (eli logiikkaa, merkkauskieliä, ohjelmointia) - mielellään kaikille, mutta ajattelen nyt ei-niin-teoreettisesti suuntautuneita sen verran, että kaksi jälkimmäistä olisivat vaihtoehtoisia taito- ja taideaineiden kanssa. Kulttuuriperinnön muodostavat aineet siis erkanisivat tässä vaiheessa erillisiksi oppiaineiksi. Taito- ja taideaineita (liikunta, kotitalous, käsityö, kuvaamataito, musiikki sekä draama ja kirjallisuus) voisi valita neljästä (jos on valinnut sekä valinnaisen B1-kielen että tietotekniikan) kahdeksaan tuntia viikossa. Humanistisia reaaliaineita olisi tunti päivässä - uskontotietoa, etiikkaa ja filosofiaa kahtena päivänä, historiaa ja yhteiskuntaoppia kolmena päivänä viikossa. Äidinkieltä ja vieraita kieliä olisi yhteensä kaksi tuntia päivässä B1-kielen (2 viikkotuntia) valinneilla joka päivä ja muilla neljänä päivänä viikossa 4+2+2, matemaattis-luonnontieteellisiä aineita samoin (matematiikka 3, biologia ja maantieto 2, terveystieto 1, fysiikka ja kemia 2, valinnainen tietotekniikka ja formaalit kielet 2). Kahdeksannelta alkaen voisi lisäksi valita syventäviä kursseja suosikkiaineissaan tai muita lyhytkursseja (lukuaineiden minimiviikkotuntimäärät laskisivat tällöin).

*)Opetusta ei siis olisi mikään pakko organisoida ja jaksottaa näin mekaanisesti, mutta tuntien määrät ja niiden suhde tulevat mielestäni havainnollisemmiksi näin esitettynä.

Disclaimer: Tämä ei eroa kovin radikaalisti nykyisestä enkä ole tätä mitenkään perusteellisesti miettinyt - parempiakin ehdotuksia voi siis olla (ja niitä saa esittää kommenteissa).