Mieheni ehdottaa, että
levähdämme penkillä
ihan Aurajoen rannassa.
Kivetty jokitörmä on korkea ja jyrkkä.
Pelkään, että kompastun ja putoan veteen
enkä pääse ylös omin avuin.
Uskallan kuitenkin, varovarovasti,
sipsutella portaat alas jokirantaan,
kävellä liukasta kiveystä pitkin penkin luo.
Istahdan alas ja huokaisen helpotuksesta
ei käynyt kuinkaan tälläkään kertaa.
Katselen hiljakseen lipuvaa uomaa.
Sen vesi ei ole kirkkaan sinistä kuin
lapsuuteni Kyrönjoessa, mutta tietty kauneus
on myös Aurajoen vihertävän ruskehtavassa sävyssä,
sen aaltoilevassa pinnassa oma viehätyksensä.
Joessa kelluu taideteoksia, isoja lintuja.
Huomaan vastapäisellä rannalla patsaat.
Kaupunkitaidetta.
Aina ei tarvitse mennä taidemuseoon tai galleriaan.
