Neljä ikkunaa maailmaan

Tiede ja politiikka sekä taide ja uskonto ovat toisiaan täydentäviä inhimillisen kulttuurin osa-alueita, jotka eivät varsinaisesti kilpaile keskenään, vaikka saattavatkin vaikuttaa toisiinsa. Tieteessä tutkitaan, millainen maailma on. Politiikassa toimitaan, jotta maailmasta tulisi parempi paikka. Taide näyttää, millaisena maailman koemme. Uskonnoissa mietiskellään, miten elämme ja olemme maailmassa.

Ylösnousemus

Toteutumattomien toiveiden
hautausmaalle
sytytän kynttilän.
Lepattava liekki
tuo valon pimeyteen.
Enkelinsiivin eilisen
uskomattomat unelmat
lähtevät lentoon.

Tuomiosunnuntai

Kävin eilen illalla Katariinan (Aleksandrialainen) muistomessussa Pyhän Katariinan kirkossa, joka on oma luterilainen lähikirkkoni, mutta rakennettu katolisella pyhimysajalla ja siksi kahdelle Katariinalle omistettu. Kun kirkkoherramme on lisäksi kiinnostunut ekumeniasta, kulttuuriperintöä voidaan pitää yllä näinkin, vaikka puhdasoppisessa luterilaisuudessa pyhimyksiin suhtaudutaan hieman karsaasti. Tuo iltamessu perinteisen kello kymmenen messun sijaan tuli tosin valittua lähinnä siksi, että kuulumme mieheni kanssa niihin kansankirkon myöhäisherännäisiin, jotka eivät herää sunnuntaisin ajoissa ehtiäkseen kirkkoon - ainakaan ilman erillistä herätystä. Saa nähdä, jaksammeko ensi viikolla herätä varhain (olisi oikein glögiä ja pipareitakin tarjolla kirkonmenojen päätteeksi adventin kunniaksi) vai tyydymmekö adventin iltavesperiin.

Hieno kokemus tuo kuitenkin oli ihan jo kulttuurielämyksenäkin ja historian havinaa oli läsnä. Vahvassa osassa messussa oli nimittäin musiikki, jossa oli hieman kaikuja keskiajalta ja renessanssin ajoilta. Kuoro lauloi lehteriltä erilaisten instrumenttien säestämänä myös rukoukset, synnintunnustuksen ja herran siunauksen. Yhteistä virsien veisuutakaan ei ollut, joten seurakuntalaisen osaksi jäi lähinnä istua, kuunnella ja ihmetellä. Ehtoollisella tosin kävimme.

Varsinaista saarnaakaan ei ollut, vaan messun aluksi pappi kertoi Katariinan tarinan: hän oli yksi viimeisistä kristityistä marttyreista vainojen aikana ja hänen viisaat vastauksensa saivat monet häntä kristinuskosta luopumaan yrittäneet antiikin oppineet kääntymään kristityiksi, vaikka Katariina itse oli oppimaton nainen. Mietin, että ehkä tällä voisin kovin aktiivista ja tuputtavaa evankelointia vierastavana perustella tapaani suhtautua niihin, jotka eivät jaa uskoani: uskoani kyseenalaistaville vastaan rehellisesti ja omasta vakaumuksestani luopumatta. Ne vastaukset voivat sitten vaikuttaa tai olla vaikuttamatta - toinen ihminen ei ole objekti, käännytyksen kohde vaan subjekti, ajatteleva yksilö, jolla on vapaus valita itse.

Tuomiosunnuntain evankeliumiteksti (Matt. 25: 31-46) tosin on niin väkevä, ettei sen jälkeen oikeastaan enää saarnaa kaipaakaan. Välinpitämättömyyttäni ja itsekeskeisyyttäni kuljen ihan liian usein kärsivän lähimmäisen ohi ihan huomaamattani ja ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’ Tämä osuu ja uppoaa aina - toisin kuin tiettyjen "konservatiivien" kaipaama synnin saarnaaminen synniksi lähinnä seksin ja irtosuhteiden turmiollisuudesta pauhaamalla.

Onko etiikka uskon asia?

Eräs vahva teema uskontoaiheisissa väittelyissä ateistien ja uskovaisten välillä on etiikka ja moraali. Koska keskusteluun yleensä osallistuvat lähinnä ääripäitä edustavat kiihkoilijat, kilpistyy aihe harmillisen usein "uskovaisten moraali on mätä ja peräisin vanhasta satukirjasta" ja "ateisteille ei ole mitään moraalia" kantojen väliseksi hedelmättömäksi eipäs-juupas-inttämiseksi. (Lisäys: Tai ihmisten loukkaamiseen kuten minäkin myös tässä kirjoituksessa. Pahoitteluni. Olin nuorempana mustavalkoisempi, joskus vieläkin erehdyn.) Joskus sentään kenties päästään hieman lähemmäs aitoa ajatustenvaihtoa ja toisten ymmärtämistä - elän toivossa.

Kesällä keskustelin Tiedemiehen blogikommenteissa moraalin objektiivisuudesta, uskosta ja vastuun kokemisesta. Esitin, ettei moraalin mahdolliseen objektiivisuuteen uskomisen pitäisi ainakaan vähentää ihmisen kokemaa vastuuta, sillä objektiivisuus mahdollistaa erehtymisen - muuten on kyse vain mielipiteistä. Keskustelu jatkui myöhemmin moraalin objektiivisuuden osalta Soininvaaran blogin kommenteissa, jossa jotenkin tulin todistaneeksi az:lle, ettei objektiivisia arvoja ole - argumentoidessani, ettei kärsimyksen minimointi ei ole mitenkään itsestäänselvä valinta, jos pitäisi valita yksi arvo, joka ylittää kaikki muut. Oikeastaan uskon ihmisoikeuksien julistuksen kaltaisiin universaaleihin moraali-ihanteisiin, vaikka niiden soveltaminen käytäntöön on välillä kovin hankalaa - toisinaan jopa mahdotonta. Osa arvoistamme on todennäköisesti yhteisiä, ihmisyyden perusolemukseen pohjautuvia - näitä voisi kutsua universaaleiksi tai objektiivisiksi arvoiksi - osa voi puolestaan olla hyvinkin kulttuurisidonnaisia, opittuja tai muuten henkilökohtaisia arvoja.

Ilmastonmuutoskeskustelun sivujuonteeksi nousi keskustelu seurausetiikan paremmuudesta. Itse näen seurausetiikassa kaksi isoa ongelmaa: ensinnäkin epävarmuus seurauksista johtaa usein eettisten valintatilanteiden välttämiseen ja vastuun siirtämiseen ja toisekseen selkeä tavoitteen määrittely puuttuu, vaikka juuri seurausetiikassa nimenomaan tavoitteella on väliä. Mikään eettinen teoria ei toki ole täydellinen, mutta jostain syystä ateistit usein liputtavat innolla utilitaristisen seurausetiikan puolesta nähden uskonnollisen etiikan pelkkänä vastuuttomana velvollisuuseettisten sääntöjen mekaanisena noudattamisena, mitä pidän lähinnä osoituksena vähäisestä uskonnollisen etiikan ja velvollisuusetiikan tuntemuksesta.

Kritisoikaa toki rauhassa niitä harvoja lakihenkisiä fundamentalisteja - kuljette siinä fariseuksia arvostelleen Kristuksen jalanjäljissä ja astutte Martti "yksin armosta" Lutherin suuriin saappaisiin, mutta älkää kuvitelko, että kritiikkinne vaikuttaisi kristittyjen valtavirtaan tai körttikansaan mitenkään muuten kuin muistuttamalla henkilökohtaisen uskonpuhdistuksen ja omavoimaisuudesta luopumisen tärkeydestä. Allekirjoitan edesmenneen körttivaikuttaja Jaakko Eleniuksen Viisi teesiä moraalista (sivulla 17).

Tiedemiehen linkittämässä artikkelissa Sam Harris haaveilee tieteen voivan sysätä uskonnon kokonaan syrjään, kun oivalletaan, että etiikassa on itseasiassa kyse inhimillisestä hyvinvoinnista, jota voidaan tutkia tieteellisestikin. Harmi kyllä Harrisin kaltaisten kannalta "Kirkon asia on evankeliumi, ei moraali" kuten Jaakko Eleniuksen teeseistä viides ja viimeinen kuuluu. Palataan siis asiaan, jos ateistipiireissä joskus keksitään, miten tiede voisi korvata sen evankeliumin.

En ole vielä lukenut Tiedemiehen suosittelemaa Steven Pinkerin teosta The Blank Slate, mutta löysin netistä Pinkerin luennon aiheesta. Pinker kuittaa juutalais-kristillisen ihmiskuvan vitsillä, kumoaa kolme filosofista ihmiskäsitystä (tyhjä taulu, aave koneessa ja jalo villi) ja kiistää tieteellisen ihmiskäsityksen herättämiä pelkoja nihilismistä, determinismistä jne. Jäin hieman kaipaamaan sen tieteellisen ihmiskäsityksen esittämistä muutenkin kuin suhteessa niihin virheellisiin väitteisiin, mutta ehkä sitä varten pitää lukea se kirja. Moraalin kohdalla hieman huvitti, kun Pinker tavallaan päätyi takaisin juutalais-kristilliseen ihmiskäsitykseen esittäessään, että ihmisillä on sekä taipumuksia pahaan että taipumuksia hyvään. Moraalin kehityksen edellytyksenä Pinker esitti esimerkiksi luonnollisen inhimillisen empatiataipumuksen piirin laajentamista kaikkiin ihmisiin ja osui - kenties tahtomattaan - suoraan kristillisen etiikan ytimeen.

Uskonnon kieli

Uskonnon kielellä puhutaan abstrakteista asioista. Sillä puhutaan siitä, mitä on olla ihminen - esitetään kysymyksiä ja (puutteellisia) vastauksia. Sillä puhutaan moraalista, tunteista ja arvoista - jaetaan kokemuksia, tuetaan toisiamme ja annetaan hyviä (joskus toki ei-niin-hyviäkin) neuvoja. Sillä ylistetään kaikkea sitä, mikä elämässä ja maailmassa on ihmeellisen ihanaa - sanotaan maailmankaikkeudelle ja rakkaudelle kiitos. Sillä käsitellään kärsimystä, katkeruutta ja syyllisyyttä - annetaan, pyydetään ja saadaan anteeksi. Joka aamu on armo uusi: voi taas aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä ja pyrkiä kohti sitä hyvää, jota haluaa (itselleen ja muille).

Uskonnon kieli on äärettömän rikas hyödyntäessään kaunokirjallisia keinoja: se suorastaan vilisee personifikaatiota, metaforia, symboleita ja analogioita. Jos on jokin jumala, joka puhuu ihmisille pyhien tekstien välityksellä uskonnon kielellä, se jumala on ennen kaikkea luova taiteilija, runoilija ja tarinankertoja. Voi olla, että ihmiskunta on luonut sekä jumalat että pyhät tekstit, mutta vain fiktiota aliarvioiva menettää uskonsa ymmärtäessään, ettei mikään jumala välittänyt viestiään ihmiskunnalle käyttäen pelkästään asiaproosaa.

Uskonnon kieli opitaan kuten muutkin kielet. Kotimurteeni on körtti - sen opin sukulaisilta lapsena. Koulussa ja seurakunnan toiminnassa opin evankelis-luterilaisen kansankirkon yleiskielen. Muiden herätysliikkeiden murteita ja kristillisten kirkkojen lähisukukieliä ymmärrän myös kohtuullisesti. Muiden uskontojen kielet ovat vieraampia, mutta kaikkein eniten kommunikaatiovaikeuksia tulee niiden kanssa, joilla ei ole uskontoa lainkaan.

Uskonnottomat käyttävät osittain samoja käsitteitä, mutta tarkoittavat niillä usein jotakin kummallista. Lisäksi heillä on ihan omia ilmauksiaan, kuten meemivirus. Joskus he vaikuttavat puhuvan jostakin tutusta ilmiöstä, josta uskonnon kielelläkin puhutaan toisin ilmauksin, mutta tätä he harvoin suostuvat myöntämään. Toisinaan taas uskovia syytetään jonkin asian tai käsitteen omimisesta ja huomautetaan, etteivät ateistit välttämättä eroa tässä suhteessa uskovista mitenkään. Miten pitkälle kyse on vain siitä, ettemme puhu samaa kieltä, ja mikä ajatteluamme oikeasti erottaa. Haluaisin ymmärtää ateistia paremmin ja olen sitä yrittänyt opetellakin, mutta se on edelleen minulle vieras kieli.

Usko on hyppy - anna toivon kantaa. Uskon puutteesta kärsivät vain ne, jotka eivät lainkaan uskalla hypätä, eivät ne, jotka uskovat leijailevansa painottomina avaruudessa.

Mitä jos?

Kuvittele maailmaa, josta uskonnot ovat hävinneet ja jossa fantasiakirjojen ympärille syntyneet faniyhteisöt ovat tavallaan korvanneet uskonnolliset yhteisöt. Suurin osa suomalaisista on jonkinasteisia Potter-faneja. Aikuiset lukevat lapsilleen Pottereita iltasatuina. Perheet ja kaveriporukat käyvät yhdessä katsomassa Potter-filmatisointeja ja näytelmiä sekä osallistuvat fanitapaamisiin. Potter inspiroi faneja luomaan myös omia taiteellisia tuotoksiaan, joten tuon faniyhteisön ympärille syntyi rikas kulttuuriperintö. Koulussakin kerrottaan oppilaille Potter-tarinoita.

Suuri osa Potter-faneista on mukana faniyhteisössä lähinnä sen tarjoaman yhteisöllisyyden ja rikkaan kulttuuriperinnön vuoksi, mutta monet pitää erityisen hienona ja tärkeänä - jonkinlaisena eettisenä elämänfilosofianaan - juuri Potter-kirjojen sanomaa suvaitsevaisuudesta ja rakkauden voimasta pahuutta vastaan. Kaikkein fanaattisimmat fanit - harvalukuinen mutta varsin äänekäs joukko - pitävät Potter-kirjoja jonkinlaisena faktana (kirjaimellisena totuutena toisesta todellisuudesta), kiistelevät kaikkien muiden fanien kanssa kirjojen "oikeasta tulkinnasta" ja pyrkivät tyrkyttämään "omaa totuuttaan" ei-faneille.

Osa ihmisistä kuuluu johonkin muuhun faniyhteisöön - vaikkapa Tolkien-faneihin - ja jotkut eivät puolestaan koe minkäänlaista faniutta lainkaan tarpeelliseksi itselleen. Eri faniyhteisöjen fanaattisimmat tappelevat toisinaan keskenään ja häiritsevät niin muita oman faniyhteisönsä jäseniä kuin faniyhteisöön kuulumattomiakin fanaattisella julistuksellaan. Jotkin poliitikot pyrkivät hyödyntämään Pottereita omassa vallantavoittelussaan leimaamalla vastustajansa - kuvaannollisesti - Voldemortin kätyreiksi tai Tolkienia leimaamalla vastustajat Sauronin örkeiksi.

Joistakin ei-faneista fantasiafanius vaikuttaa olevan syynä suureen osaan maailman pahuudesta, osa puolestaan ymmärtää, että varsinainen ongelma ei ole sen paremmin fantasia kuin faniuskaan vaan fanaattisuus. Ne ei-fanit, jotka kuvittelevat fantasiafaniuden olevan ongelmien syy, pyrkivät vähentämään fantasian vaikutusta yhteiskuntaan ja korostavat realistisen maailmankuvan paremmuutta. He etsivät fantasiakirjoista ristiriitaisuuksia ja virheitä, tuovat esille kirjoissa esiintyvien ihmeellisyyksien mahdottomuuden materiaalisessa reaalimaailmassa ja ihmettelevät, miten fantasiafanit voivatkaan olla ni-i-in tyhmiä, että arvostavat moista hömppää. Fanaatikoihin, jotka pitävät kiinni kirjaimellisesta tulkinnasta, tämä saattaisikin purra, jolleivät he useimmiten olisi juuri fanaattisuudessaan täysin immuuneja kaikelle ei-fanien piiristä esitetylle kritiikille. Ne fanit, jotka eivät pidä fanittamaansa fantasiakirjaa faktana, pystyvät väistämään ja ohittamaan tämän kaltaisen kritiikin täysin, mikä ärsyttää joitakin kriitikkoja suunnattomasti. Fanaatikot ovat sentään faniudessaan johdonmukaisia ja järkeviä, sillä ei kai kukaan jotakin pelkkää mielikuvituksen tuotetta voisi arvostaa ja pitää tärkeänä.

Nämä ei-fanit vastustavat Pottereiden lukemista koulussa, eivätkä haluaisi joutua tekemisiin fantasian kanssa. Fantasiafanithan voivat halutessaan lukea kirjoja kotonaan ja keskustella niistä keskenään omissa fanitapaamisissaan. Jyrkimpien ei-fanien mielestä lapsille ei tulisi lukea lainkaan fantasiakirjallisuutta, koska he pitävät sitä herkässä iässä olevien vastustuskyvyttömien lapsien aivopesuna fantasiafaniuteen. Koulussa voitaisiin kyllä opettaa (tylsiä) faktoja fantasiafaniudesta kulttuuri-ilmiönä ja eri fantasiakirjoista, joiden perusteella aikuisena voi sitten ihan vapaasti valita, mitä kirjaa haluaa lukea ja fanittaa. Väitettä siitä, että fantasiafanius muka olisi jotenkin erityisen sopivaa juuri lapsenmielisille pidetään näiden jyrkkien ei-fanien keskuudessa toisaalta fanien kierona oveluutena, jonka avulla pyritään vain perustelemaan lasten indoktrinaatiota, toisaalta ihan osuvana kuvauksena - lapsen tasollahan tuollaiset fanit ovat älyltään, kun turvaavat mielikuvitukseen toisin kuin rationaaliset aikuiset.

Koulun uskonnonopetus monikulttuurisessa yhteiskunnassa

Koulun uskonnonopetus on ollut kiistelty aihe etenkin viime aikoina. Jotkut ateistit ovat olleet huolissaan siitä, että lapset joutuvat aivopesun uhreiksi tai vähintäänkin voivat altistua uskontojen haitalliselle vaikutukselle koulun uskonnon opetuksessa ja toivoneet uskonnon opetuksen poistamista opetussuunnitelmista kokonaan. Uskonnot ovat kuitenkin tärkeä osa ihmiskunnan kulttuuriperintöä ja niiden opettamisen jättäminen pelkästään uskontokuntien omalle vastuulle pelätään suosivan äärisuuntauksia maltillisten kustannuksella. Eri uskontojen tuntemisen avulla voisimme myös paremmin ymmärtää toisiamme ja koko ympäröivää monikulttuuristuvaa yhteiskuntaa.

Oman uskonnon opetuksen järjestämisen hankaluus sellaiseissa tilanteissa, kun koulussa on useiden eri uskontoryhmien edustajia, on myös noussut esille. Yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan on esitetty kaikille yhteistä uskontotietoa. Jyrki Kasvi otti puheessaan Oman uskon opetuksesta uskontojen vuoropuheluun esille uskonnon opetuksen uudistamisen. Olen pitkälti samaa mieltä tästä kohdasta: "Erottelemisen asemesta meidän tulisi saattaa nämä lapset yhteen, oppimaan toisiltaan ja toisistaan. Ymmärtämään, että eri uskonnoilla on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä."

Omassa mallissani eri uskontoja käsiteltäisiin varhaiskasvatuksesta alkaen ihmiskunnan kulttuuriperinnön osana siten, että lapset tutustuisivat niin oman uskontonsa kuin muiden uskontojenkin juhlapyhiin, perinteisiin ja uskomuksiin kertomusten, musiikin, näytelmien, vierailijoiden jne kautta. Vähän vanhemmilla koululaisilla painopiste olisi etiikan ja moraalin pohtimisessa eri uskontojen näkökulmasta. Mitään uskontoa ei opettaisi varmana totuutena, mutta niiden erilaisia uskomuksia ja perinteitä kunnioitettaisiin niin kauan, kun ne eivät ole ristiriidassa lainsäädännön kanssa.