Maailma on yhtäaikaa ihan pienen pieni ja suuren suuri lähes kuin avaruuden tähtiä on ihmiskunnan, aatamin ja eevan, jälkeläisiä, mutta tarvitseeko joskus vielä asuttaakin koko laaja avaruuskin, miettivät ehkä väestöräjähdyksestä huolissaan olevat. Jotkut keskiverrottaisivat mielellään joka iikalle tasan kaksi lasta sopivan ikäisenä. Opinnot loppuun ensin, vakituinen työpaikka ensin. Mitäs niille, joilla tulee hedelmällisen iän rajat vastaan ennenkuin on se väikkärikin kasasssa ja professuuri taskussa.
Vaatimustaso nousee siis joillakin ehkä jo liikaakin, jotkut toisessa ääripäässä lisääntyy jo teini-iässä, eikä se ylipäätään aina ole pelkästään naisen oma valinta, synnyttääkö vaiko eikö. Olosuhteetkin vaikuttaa, terveisin se lapsia ehkä joskus vielä -pähkäilyissään kenties ihan liian pitkään vellonut, jonka elämä meni vähän mullinmallin siitäkin, kun oma ainutkertainen keskenmenotapaus paljastui mahdollisesti ainoaksi mahikseksi saada se oma lapsi.
Aika ajoin olen kipuillutkin sen kanssa, että olen lapseton enkä siis jatka sukua ja täytä maata. Maapallolla vähintään elämä jatkuu jälkeeni kuitenkin. Se lohduttaa. Ehkä on joku muukin taivas. Sitä toivon ja lujasti luotan, että sinne pääsee täällä maan päällä kovin epätäydellisinäkin olleet, mahdollisesti (epä)täydelliset skeptikotkin. Varmaksi en lupaa, taivaan avaimet ei ole mulla. Ja se on taas niitä juttuja, jotka tarkottaa monta asiaa yhtä aikaa, utopistisesta tavoitetilasta lähtien.
