Epäonnistunut paasto

Olen rikkonut pääsiäispaastoni
enkä ole edes juuri miettinyt muita heikkoja,
vaikka olen kyllä kuunnellut kantaaottavaa musiikkia.
Olen minä itkenytkin suruja satunnaisia,
lähinnä kipua ja kärsimystä omaani.
Miten masennuksessakin osaisi
kääntää katseen itsensä ulkopuolelle,
nähdä maailman murheet omiaan suurempina
ja toisaalta kokea kaiken sen kauniin,
joka tekee kärsimyksestäkin merkityksellisen.
Keltaiset narsissit kukkivat. On kevät.

Hannu Mäkelä: Musta on meri

Luen parhaillaan Hannu Mäkelän runoteosta Musta on meri. Löysin sen akateemisen alennusmyynnistä viidellä eurolla. Runoista löytyy kuitenkin sellaisia helmiä kuin alla oleva esimerkki.

Sinua rakastan kuin merta,
sen valoa, sädehtivää vihreää, sinistä,
harmaata, ruskeankin sävyjä rannan lähellä,
jos iso aalto nostaa pohjasta sameaa hiekkaa.
Mutta ketä rakastaa myllertävä meri,
kun iskeytyy kaikella voimallaan laituriin,
syö pala palalta sen vankinta betonia
ja järjestää voimalla rannan kiviä niin,
ettei mikään taaskaan ole paikallaan.
Turha verrata, turha miettiä,
vaikka tajuanhan toki tämän:
mikä yhdeltä on pois, siirtyy muualle vain,
antaa jollekin toiselle mahdollisuuden
yrittää saada siitä kiinni.

Suhteellisesta rikkaudesta

Vapaus elää ja hengittää.
Oikeus olla oma itsensä.
Oikeus puhtaaseen ilmaan,
puhtaaseen veteen ja ruokaan.
Lämmin syli ja turvapaikka.

Vastuu toisistamme.
Velvollisuus auttaa
kärsiviä ja köyhiä.
Velvollisuus suojella
heikkoja ja hentoja.

Kohtuus kaikessa.
Kun tämä riittää,
ei minulta mitään puutu.
Uskon ihmisarvoon,
jotta se olisi sinullakin.

Onko etiikka uskon asia?

Eräs vahva teema uskontoaiheisissa väittelyissä ateistien ja uskovaisten välillä on etiikka ja moraali. Koska keskusteluun yleensä osallistuvat lähinnä ääripäitä edustavat kiihkoilijat, kilpistyy aihe harmillisen usein "uskovaisten moraali on mätä ja peräisin vanhasta satukirjasta" ja "ateisteille ei ole mitään moraalia" kantojen väliseksi hedelmättömäksi eipäs-juupas-inttämiseksi. (Lisäys: Tai ihmisten loukkaamiseen kuten minäkin myös tässä kirjoituksessa. Pahoitteluni. Olin nuorempana mustavalkoisempi, joskus vieläkin erehdyn.) Joskus sentään kenties päästään hieman lähemmäs aitoa ajatustenvaihtoa ja toisten ymmärtämistä - elän toivossa.

Kesällä keskustelin Tiedemiehen blogikommenteissa moraalin objektiivisuudesta, uskosta ja vastuun kokemisesta. Esitin, ettei moraalin mahdolliseen objektiivisuuteen uskomisen pitäisi ainakaan vähentää ihmisen kokemaa vastuuta, sillä objektiivisuus mahdollistaa erehtymisen - muuten on kyse vain mielipiteistä. Keskustelu jatkui myöhemmin moraalin objektiivisuuden osalta Soininvaaran blogin kommenteissa, jossa jotenkin tulin todistaneeksi az:lle, ettei objektiivisia arvoja ole - argumentoidessani, ettei kärsimyksen minimointi ei ole mitenkään itsestäänselvä valinta, jos pitäisi valita yksi arvo, joka ylittää kaikki muut. Oikeastaan uskon ihmisoikeuksien julistuksen kaltaisiin universaaleihin moraali-ihanteisiin, vaikka niiden soveltaminen käytäntöön on välillä kovin hankalaa - toisinaan jopa mahdotonta. Osa arvoistamme on todennäköisesti yhteisiä, ihmisyyden perusolemukseen pohjautuvia - näitä voisi kutsua universaaleiksi tai objektiivisiksi arvoiksi - osa voi puolestaan olla hyvinkin kulttuurisidonnaisia, opittuja tai muuten henkilökohtaisia arvoja.

Ilmastonmuutoskeskustelun sivujuonteeksi nousi keskustelu seurausetiikan paremmuudesta. Itse näen seurausetiikassa kaksi isoa ongelmaa: ensinnäkin epävarmuus seurauksista johtaa usein eettisten valintatilanteiden välttämiseen ja vastuun siirtämiseen ja toisekseen selkeä tavoitteen määrittely puuttuu, vaikka juuri seurausetiikassa nimenomaan tavoitteella on väliä. Mikään eettinen teoria ei toki ole täydellinen, mutta jostain syystä ateistit usein liputtavat innolla utilitaristisen seurausetiikan puolesta nähden uskonnollisen etiikan pelkkänä vastuuttomana velvollisuuseettisten sääntöjen mekaanisena noudattamisena, mitä pidän lähinnä osoituksena vähäisestä uskonnollisen etiikan ja velvollisuusetiikan tuntemuksesta.

Kritisoikaa toki rauhassa niitä harvoja lakihenkisiä fundamentalisteja - kuljette siinä fariseuksia arvostelleen Kristuksen jalanjäljissä ja astutte Martti "yksin armosta" Lutherin suuriin saappaisiin, mutta älkää kuvitelko, että kritiikkinne vaikuttaisi kristittyjen valtavirtaan tai körttikansaan mitenkään muuten kuin muistuttamalla henkilökohtaisen uskonpuhdistuksen ja omavoimaisuudesta luopumisen tärkeydestä. Allekirjoitan edesmenneen körttivaikuttaja Jaakko Eleniuksen Viisi teesiä moraalista (sivulla 17).

Tiedemiehen linkittämässä artikkelissa Sam Harris haaveilee tieteen voivan sysätä uskonnon kokonaan syrjään, kun oivalletaan, että etiikassa on itseasiassa kyse inhimillisestä hyvinvoinnista, jota voidaan tutkia tieteellisestikin. Harmi kyllä Harrisin kaltaisten kannalta "Kirkon asia on evankeliumi, ei moraali" kuten Jaakko Eleniuksen teeseistä viides ja viimeinen kuuluu. Palataan siis asiaan, jos ateistipiireissä joskus keksitään, miten tiede voisi korvata sen evankeliumin.

En ole vielä lukenut Tiedemiehen suosittelemaa Steven Pinkerin teosta The Blank Slate, mutta löysin netistä Pinkerin luennon aiheesta. Pinker kuittaa juutalais-kristillisen ihmiskuvan vitsillä, kumoaa kolme filosofista ihmiskäsitystä (tyhjä taulu, aave koneessa ja jalo villi) ja kiistää tieteellisen ihmiskäsityksen herättämiä pelkoja nihilismistä, determinismistä jne. Jäin hieman kaipaamaan sen tieteellisen ihmiskäsityksen esittämistä muutenkin kuin suhteessa niihin virheellisiin väitteisiin, mutta ehkä sitä varten pitää lukea se kirja. Moraalin kohdalla hieman huvitti, kun Pinker tavallaan päätyi takaisin juutalais-kristilliseen ihmiskäsitykseen esittäessään, että ihmisillä on sekä taipumuksia pahaan että taipumuksia hyvään. Moraalin kehityksen edellytyksenä Pinker esitti esimerkiksi luonnollisen inhimillisen empatiataipumuksen piirin laajentamista kaikkiin ihmisiin ja osui - kenties tahtomattaan - suoraan kristillisen etiikan ytimeen.

Ilmakehän kokoinen yhteismaa

Tiedemies kirjoitti blogissaan hiljattain ilmastonmuutoksesta ja ilmakehän kokoisen yhteismaan ongelmasta. Libertaari ratkaisu ongelmaan olisi kuulemma se, että jonkun pitäisi julistaa ilmakehä omakseen ja myydä siihen käyttöoikeuksia. Sosiaaliliberaalina pragmaatikkona aloin miettiä, kuka voisi olla se joku, jolle ihmiset olisivat valmiita antamaan ilmakehän omistusoikeuden ja jolla olisi kykyä ja resursseja valvoa ilmakehän käyttöä globaalisti. Varsinainen ongelma tässä taitaa olla se, ettei sellaista tahoa oikein ole. Lähimpänä voisi olla YK tai jokin muu kansainvälinen järjestö, jonka enemmistö tunnustaa ja hyväksyy.

Ilmakehä ei nykyisin kuuluu kenellekään, joten meillä kaikilla olisi yhtäläinen oikeus käyttää sitä. Siksi jokaisen pitäisi saada osansa niistä ilmakehän käyttöoikeuksista maksetuista korvauksista. Mitäpä jos siis kerättäisiin kansainväliseen rahastoon haittaveroa tai -maksua kaikesta sellaisesta saastuttamisesta, jota ei ole tarpeen tai mahdollista kokonaan kieltää? Jaettaisiin osa rahoista ihmisille maailmankansalaisen perustulona ja loput käytettäisiin yhdessä sovitulla tavalla ympäristön ja ihmiskunnan hyväksi.