Kuvittele maailmaa, josta uskonnot ovat hävinneet ja jossa fantasiakirjojen ympärille syntyneet faniyhteisöt ovat tavallaan korvanneet uskonnolliset yhteisöt. Suurin osa suomalaisista on jonkinasteisia Potter-faneja. Aikuiset lukevat lapsilleen Pottereita iltasatuina. Perheet ja kaveriporukat käyvät yhdessä katsomassa Potter-filmatisointeja ja näytelmiä sekä osallistuvat fanitapaamisiin. Potter inspiroi faneja luomaan myös omia taiteellisia tuotoksiaan, joten tuon faniyhteisön ympärille syntyi rikas kulttuuriperintö. Koulussakin kerrottaan oppilaille Potter-tarinoita.
Suuri osa Potter-faneista on mukana faniyhteisössä lähinnä sen tarjoaman yhteisöllisyyden ja rikkaan kulttuuriperinnön vuoksi, mutta monet pitää erityisen hienona ja tärkeänä - jonkinlaisena eettisenä elämänfilosofianaan - juuri Potter-kirjojen sanomaa suvaitsevaisuudesta ja rakkauden voimasta pahuutta vastaan. Kaikkein fanaattisimmat fanit - harvalukuinen mutta varsin äänekäs joukko - pitävät Potter-kirjoja jonkinlaisena faktana (kirjaimellisena totuutena toisesta todellisuudesta), kiistelevät kaikkien muiden fanien kanssa kirjojen "oikeasta tulkinnasta" ja pyrkivät tyrkyttämään "omaa totuuttaan" ei-faneille.
Osa ihmisistä kuuluu johonkin muuhun faniyhteisöön - vaikkapa Tolkien-faneihin - ja jotkut eivät puolestaan koe minkäänlaista faniutta lainkaan tarpeelliseksi itselleen. Eri faniyhteisöjen fanaattisimmat tappelevat toisinaan keskenään ja häiritsevät niin muita oman faniyhteisönsä jäseniä kuin faniyhteisöön kuulumattomiakin fanaattisella julistuksellaan. Jotkin poliitikot pyrkivät hyödyntämään Pottereita omassa vallantavoittelussaan leimaamalla vastustajansa - kuvaannollisesti - Voldemortin kätyreiksi tai Tolkienia leimaamalla vastustajat Sauronin örkeiksi.
Joistakin ei-faneista fantasiafanius vaikuttaa olevan syynä suureen osaan maailman pahuudesta, osa puolestaan ymmärtää, että varsinainen ongelma ei ole sen paremmin fantasia kuin faniuskaan vaan fanaattisuus. Ne ei-fanit, jotka kuvittelevat fantasiafaniuden olevan ongelmien syy, pyrkivät vähentämään fantasian vaikutusta yhteiskuntaan ja korostavat realistisen maailmankuvan paremmuutta. He etsivät fantasiakirjoista ristiriitaisuuksia ja virheitä, tuovat esille kirjoissa esiintyvien ihmeellisyyksien mahdottomuuden materiaalisessa reaalimaailmassa ja ihmettelevät, miten fantasiafanit voivatkaan olla ni-i-in tyhmiä, että arvostavat moista hömppää. Fanaatikoihin, jotka pitävät kiinni kirjaimellisesta tulkinnasta, tämä saattaisikin purra, jolleivät he useimmiten olisi juuri fanaattisuudessaan täysin immuuneja kaikelle ei-fanien piiristä esitetylle kritiikille. Ne fanit, jotka eivät pidä fanittamaansa fantasiakirjaa faktana, pystyvät väistämään ja ohittamaan tämän kaltaisen kritiikin täysin, mikä ärsyttää joitakin kriitikkoja suunnattomasti. Fanaatikot ovat sentään faniudessaan johdonmukaisia ja järkeviä, sillä ei kai kukaan jotakin pelkkää mielikuvituksen tuotetta voisi arvostaa ja pitää tärkeänä.
Nämä ei-fanit vastustavat Pottereiden lukemista koulussa, eivätkä haluaisi joutua tekemisiin fantasian kanssa. Fantasiafanithan voivat halutessaan lukea kirjoja kotonaan ja keskustella niistä keskenään omissa fanitapaamisissaan. Jyrkimpien ei-fanien mielestä lapsille ei tulisi lukea lainkaan fantasiakirjallisuutta, koska he pitävät sitä herkässä iässä olevien vastustuskyvyttömien lapsien aivopesuna fantasiafaniuteen. Koulussa voitaisiin kyllä opettaa (tylsiä) faktoja fantasiafaniudesta kulttuuri-ilmiönä ja eri fantasiakirjoista, joiden perusteella aikuisena voi sitten ihan vapaasti valita, mitä kirjaa haluaa lukea ja fanittaa. Väitettä siitä, että fantasiafanius muka olisi jotenkin erityisen sopivaa juuri lapsenmielisille pidetään näiden jyrkkien ei-fanien keskuudessa toisaalta fanien kierona oveluutena, jonka avulla pyritään vain perustelemaan lasten indoktrinaatiota, toisaalta ihan osuvana kuvauksena - lapsen tasollahan tuollaiset fanit ovat älyltään, kun turvaavat mielikuvitukseen toisin kuin rationaaliset aikuiset.
Tämä on minusta aika hyvä kirjoitus. Pitäisin tällaisessa maailmassa ilman muuta faniutta ihan asiallisena ilmiönä.
VastaaPoistaYmmärrän myös vertauksen, ja myönnän, että sitä on syytä miettiä oman uskontosuhteeni kautta. Itselläni on jonkin verran taustaa seurakuntanuorena tms, ja lueskelin Raamattua yläaste- ja lukioikäisenä, vaikka jo tuolloin olin täysin vakuuttunut, etten usko mihinkään jumaliin.
Sanotaan nyt vaikka näin, että ainakin tämän yhden satukirjan fanien joukossa tuntuu olevan pakko ainakin nimellisesti väittää uskovansa, jos ei nyt Voldemortiin, niin magiaan nyt ainakin. Ja insitutionalisoitunut faniporukka - se, joka sitä työkseen pyörittää - tekee yleensä parhaansa sekoittaakseen pakkaa ja hämärtääkseen rajoja sen kirjaimellisen ja sen pelkästään kirjoista tykkäävän faniporukan välillä.
Plus, että ei niitä Pottereita lapsille luettaessa kerrota, että se on satua, vaan että se on totta. Syypäänä tähänkään eivät ole ne fanit, jotka eivät ota kirjaimellisesti, vaan ne, jotka ottavat, mutta edelliset eivät sormeaan nosta tai suutaan avaa sen edessä.
Yhteenvetona, ymmärrän mitä ajat takaa, ja olen samaa mieltä, mutta tuossakin spekulatiivisessa fiktiivisessä maailmassasi herää kysymys siitä, miksi kirjoja totuutena pitävät ovat fanikerhoissa ainoita, jotka sen suulla puhuvat, ja miksi ne muut eivät puhdista fanikerhojaan näistä kirjaimellisena totuutena pitävistä?
Tiedemies: "miksi kirjoja totuutena pitävät ovat fanikerhoissa ainoita, jotka sen suulla puhuvat, ja miksi ne muut eivät puhdista fanikerhojaan näistä kirjaimellisena totuutena pitävistä?"
VastaaPoistaKoska kirjaimelliseen tulkintaan liittyy usein ulkonainen uskonvarmuus, yhden "oikean" totuuden julistaminen ja moralisointi, mutta ei-kirjaimelliseen tulkintaan pikemminkin hiljainen, arka ja kyselevä usko sekä "heikompia" tukeva asenne, johon ei kuuluu jyvien ja akanoiden julkinen erottelu tai ahkera erimielisten "käännyttäminen".
Tiedemies: "Plus, että ei niitä Pottereita lapsille luettaessa kerrota, että se on satua, vaan että se on totta. Syypäänä tähänkään eivät ole ne fanit, jotka eivät ota kirjaimellisesti, vaan ne, jotka ottavat, mutta edelliset eivät sormeaan nosta tai suutaan avaa sen edessä. "
Illuusion säilyttäminen on mielestäni yksi kaikkien fiktiivisten tarinoiden viehätyksen perusedellytys. On ilon pilaamista ja ihmisten ymmärryksen aliarvioimista vääntää toiselle rautalangasta, ettei jokin tarina välttämättä olekaan täysin totta. Tämä voidaan paljastaa lohdutuksena lapselle, jolle satu olikin liian pelottava, mutta muuten annetaan lapsen opetella ihan itse erottamaan taru ja tosi toisistaan. Kun olin ekaluokalla, opettajani kertoi meille lapsille koulutontusta eikä hän erikseen sanonut, että tämä on sitten vain satua. Eräs kaverini tosin koki tarpeelliseksi varmistaa, että tajusin sen, koska minusta oli niin hauskaa leikkiä mukana. Nyt puhun siis ennen kaikkea niistä ihan oikeista lasten saduista ja Pottereista, mutta kyllä tätä voi uskonnollisiin kertomuksiinkin soveltaa. Ennen kuin opin kunnolla lukemaan, kuuntelin niin Disneyn satukasetteja kuin Uskollisia ystäviä (google tietää, jollei ole tuttu) ihan samalla tavalla. Muistan muun muassa miettineeni, olikohan se Robin Hood joskus oikeasti olemassa vai ei...
Itse erosin kirkosta melko pian täysi-ikäiseksi tultuani. En heti syntymäpäivänäni, mutta siis, aika pian. Päätöksen olin tehnyt jo vuosia aiemmin, koska minulle oli ihan selvää, että en usko. Ei se ollut silti helppoa, vaan siihen liittyi helpotuksen lisäksi myös paljon surua tms. Ei mitään helvetinpelkoa tai synnintuntoa, vaan kyse oli jostain samankaltaisesta mitä ehkä joku alkoholistipuolisosta eron ottava kokee.
VastaaPoistaEn ole lainkaan vailla sympatiaa näissä asioissa, vaikka siltä ehkä usein vaikuttaa. Koin kuitenkin jo nuorena uskonnon hyvin henkilökohtaisella tasolla melko suoraksi henkiseksi väkivallaksi, ja pidän sitä sellaisena yhä, kun sitä opetetaan lapsille. Toki kaikki ne ihmiset toivovat lapsen parasta.
Lapsen näkökulmasta homma on kuitenkin erilainen. Vaikka lapsi ei omaksuisi uskoa, hän uskoo kuitenkin aikuisia siinä, että hän on jotenkin tuhma tai huono, kun ei usko. Siitä syntyy kaikenlaisia pelkoja, vaikka ei pelkäisikään helvettiä tms. Omat vanhempani eivät uskoneet eivätkä sitä tuputtaneet, kunhan olivat jonkinlaisia tapakristittyjä kirkkohäineen, kastajaisineen ja "täytyy mennä rippikouluun"- juttuineen.
Tässä spekulatiivisessa maailmassasi nämä ilmiöt eivät katoaisi mihinkään, joten Dawkinsin argumentti pätisi edelleen: fanikerhot tarjoavat foorumin, jonka puitteissa fanaattisimmat pääsevät toteuttamaan itseään, se antaa heille resursseja, suhteettoman suuren äänen kun iso yhteisö ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, ja pääsyn pelottelemaan ja indoktrinoimaan lapsia.
Pahoittelen ilmaisua, mutta mielestäni siinä määrin kuin on mielekästä puhua "pahuudesta", niin nimenomaan uskonnot ovat sen levittämismenetelmiä.
Blogger oli jostain syystä luokitellut vastauksesi roskapostiksi, joten huomasin sen vasta nyt - pahoitteluni (pitänee jatkossa tarkistaa "roskaposti" useammin). Olet oikeassa siinä, että on henkistä väkivaltaa antaa lapsen ymmärtää uskon puutteen tekevän hänestä jotenkin tuhman tai huonon.
VastaaPoistaItse olen onneksi kasvanut sellaisen liikkeen vaikutuspiirissä(*, jossa kaikki kokevat olevansa yhtä huonoja ja surkeita, jossa toisen uskon määrää ei mitata eikä siitä ole tapana edes kysellä. Näkökulma on pikemminkin se, että ihminen _saa_ uskoa ja luottaa Jumalan anteeksiantoon ja armoon, kun kokee näitä tarvitsevansa, mutta ei pidetä mitenkään itsestäänselvänä, että tähän aina kykenisi.
*)Mummoni oli harras körtti ja kävimme toisinaan seuroissa ja herättäjäjuhlilla hänen kanssaan - vanhempieni vakaumuksen luonteesta en ole edes selvillä, mutta seurakunta-aktiiveja he eivät ole. Siskoni kirkosta eroaminen otettiin perhepiirissä vastaan aika maltillisesti, mutta isovanhemmille päätettiin yhdessä jättää kertomatta, ettei järkytettäisi vanhaa ihmistä.