Uskonnon kielellä puhutaan abstrakteista asioista. Sillä puhutaan siitä, mitä on olla ihminen - esitetään kysymyksiä ja (puutteellisia) vastauksia. Sillä puhutaan moraalista, tunteista ja arvoista - jaetaan kokemuksia, tuetaan toisiamme ja annetaan hyviä (joskus toki ei-niin-hyviäkin) neuvoja. Sillä ylistetään kaikkea sitä, mikä elämässä ja maailmassa on ihmeellisen ihanaa - sanotaan maailmankaikkeudelle ja rakkaudelle kiitos. Sillä käsitellään kärsimystä, katkeruutta ja syyllisyyttä - annetaan, pyydetään ja saadaan anteeksi. Joka aamu on armo uusi: voi taas aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä ja pyrkiä kohti sitä hyvää, jota haluaa (itselleen ja muille).
Uskonnon kieli on äärettömän rikas hyödyntäessään kaunokirjallisia keinoja: se suorastaan vilisee personifikaatiota, metaforia, symboleita ja analogioita. Jos on jokin jumala, joka puhuu ihmisille pyhien tekstien välityksellä uskonnon kielellä, se jumala on ennen kaikkea luova taiteilija, runoilija ja tarinankertoja. Voi olla, että ihmiskunta on luonut sekä jumalat että pyhät tekstit, mutta vain fiktiota aliarvioiva menettää uskonsa ymmärtäessään, ettei mikään jumala välittänyt viestiään ihmiskunnalle käyttäen pelkästään asiaproosaa.
Uskonnon kieli opitaan kuten muutkin kielet. Kotimurteeni on körtti - sen opin sukulaisilta lapsena. Koulussa ja seurakunnan toiminnassa opin evankelis-luterilaisen kansankirkon yleiskielen. Muiden herätysliikkeiden murteita ja kristillisten kirkkojen lähisukukieliä ymmärrän myös kohtuullisesti. Muiden uskontojen kielet ovat vieraampia, mutta kaikkein eniten kommunikaatiovaikeuksia tulee niiden kanssa, joilla ei ole uskontoa lainkaan.
Uskonnottomat käyttävät osittain samoja käsitteitä, mutta tarkoittavat niillä usein jotakin kummallista. Lisäksi heillä on ihan omia ilmauksiaan, kuten meemivirus. Joskus he vaikuttavat puhuvan jostakin tutusta ilmiöstä, josta uskonnon kielelläkin puhutaan toisin ilmauksin, mutta tätä he harvoin suostuvat myöntämään. Toisinaan taas uskovia syytetään jonkin asian tai käsitteen omimisesta ja huomautetaan, etteivät ateistit välttämättä eroa tässä suhteessa uskovista mitenkään. Miten pitkälle kyse on vain siitä, ettemme puhu samaa kieltä, ja mikä ajatteluamme oikeasti erottaa. Haluaisin ymmärtää ateistia paremmin ja olen sitä yrittänyt opetellakin, mutta se on edelleen minulle vieras kieli.
Usko on hyppy - anna toivon kantaa. Uskon puutteesta kärsivät vain ne, jotka eivät lainkaan uskalla hypätä, eivät ne, jotka uskovat leijailevansa painottomina avaruudessa.
Näin jonkinlaisena sanojentutkijana jaksan jatkuvasti ihastella sitä uskonnollisen kielenkäytön piirissa kehitettyä, äärimmäisen vahvaa ilmaisuvoimaa, joka liittyy erilaisten inhimillisten tunteiden, tilanteiden ja olemisen tapojen kuvaamiseen. Jos nyt ei puhuta siitä uskonkysymyksestä sinällään.
VastaaPoistaNiin, vaikken aina ole ihan varma, onko minulla sitä uskoa ja mitä se edes on, tuota uskonnon kieltä, jonka olen lahjaksi saanut, arvostan kovasti. Se on ilmaisultaan paitsi vahvaa usein myös kaunista ja koskettavaa - sydämeni kieli.
VastaaPoistaMitä "se uskonkysymys" muuten ateistin sanavarastossa tarkoittaa? Sen olen jo oppinut, että jumala on ateistissa yleensä jokin hassu olento, joka muistuttaa joulupukkia, eikä se, minkä varaan hyppää - mihin elämässään uskoo ja luottaa. Sinun jumalasi on ihmiskunta. Minun jumalani on rakkaus. Jonkun toisen jumala on tyhjyys.
Jos haluat ihmiskuvan ymmärrystä ateismin näkökulmasta, niin lue Steven Pinkerin "Blank Slate".
VastaaPoistaTai korjaan ehkä edellistä; paremminkin se vastaa minun näkemystäni ihmisestä, mutta siis, mielestäni se on yhteensopiva ateismin kanssa.
VastaaPoistaTuo löytyisi näköjään yliopiston kirjastostakin - pitääpä tutustua. Kannattaako muuten muita Pinkerin teoksia mielestäsi lukea?
VastaaPoistaEn ole Pinkeriltä muita lukenut. Tuossa teoksessa Pinker (joka on "kulttuurillisesti juutalainen" ateisti) ruotii lähinnä kolmea peruslähtökohtaa, jotka ovat ohjanneet ihmiskuvaa länsimaissa: 1. Tabula rasa- eli että ihminen on tyhjä taulu joka imee kaiken kulttuurista, 2. "Jalon villin"- kuvaa, jonka mukaan ihminen on erkaantunut rauhallisesta luonnontilaisesta olotilasta, ja että sodat ja väkivalta ovat tämän vieraantumisen tuotteita ja 3. "Ghost in the machine"- oletuksesta, eli siitä, että ihmisellä on sielu, joka on erillinen siitä fysikaalisesta rakennelmasta, joka ihmisen hermosto on, eikä materiaalisesti riippuvainen mistään.
VastaaPoistaKaikki kolme oletusta ovat tietenkin ristiriidassa vallitsevan neurofysiologisen käsityksen kanssa. Eivät siis millään sellaisella tavalla, niinkuin yritetään väittää, että on jokin "aivotutkimuksen diskurssi", joka jotenkin kielenkäytöllä yrittää nakertaa ihmisen vastuuta, kuten Puhakainen kirjoittaa "Persoonan kieltäjissä", sekin kannattaa lukea esimerkkinä argumentaatiosta, jossa operoidaan vain kielenkäytön tasolla, ja argumentoidaan "ei noin voi sanoa, koska silloin me olemme kaikki robotteja". Ei, ne ovat ristiriidassa ihan sellaisella oikealla tavalla, eli että on ihan verifioitavia faktoja siitä, miten aivot toimivat, ja ne eivät ole yhteneviä sellaisten oletusten kanssa, joiden mukaan ihmisellä on "sielu" tai että ihminen on "tyhjä taulu", jonka kulttuuri on sotkenut ja tehnyt väkivaltaiseksi.
Itse väitän ymmärtäväni uskoa ihan hyvin. En vain usko, että se on totta. So. en usko, että on olemassa mitään muuta jumalan olemassaolon tasoa kuin teksti ja ihmisten mielikuvitus. Voidaan sanoa omalta osaltani, että minä vain en ole kiinnostunut siitä leikistä. En ole kiinnostunut larppaamisestakaan, mutta en minä larppaajia paheksu. Sensijaan paheksuisin larppaajia, jotka selittäisivät lapsilleen, että oikeasti vuorilla elää lohikäärmeitä.
Tuo "en paheksu" -puhe on yksi juttu, mitä olen tässä viime aikoina ihmetellyt. Mistä tulee tarve aina erikseen korostaa sitä - ikäänkuin muuten automaattinen oletus olisi, että kovasti paheksuisit? Minusta on ihan itsestäänselvää, että jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta. Jos joku lyö toista hiekkalapiolla päähän, täytyy puuttua asiaan, muuten kukin leikkiköön rauhassa miten haluaa. Eikä ole pakko leikkiä, jos ei halua - kunhan ei tahallaan riko muiden hiekkalinnoja. Mitä muuten tarkoittaa "ymmärtäminen" tässä yhteydessä?
VastaaPoistaPinkerin argumentteihin palaan ehkä, kun olen ehtinyt lukea kirjan - tässä vaiheessa sanon vain, että jokin "sielun erillisyys" ei minusta ole erityisen keskeistä siinä ihmisyyden kokemisen kuvauksessa, johon tässä kirjoituksessa viittasin.
Ymmärtämisellä tarkoitan sitä, että ymmärrän mielestäni miksi ihmiset uskovat, so. uskoisin voivani ymmärtää ne tarpeet, joita usko täyttää, ne tunteet, joiden kautta se palkitsee jne. Uskon niiden olevan täysin yleisinhimillisiä, ne samat tunteet, tarpeet jne. ovat siis liki kaikille ihmisille yhteisiä.
VastaaPoistaKäännän asian toisin päin; minä kokisin uskomisen - siis mukana leikkimisen - luovuttamisena ja eräänlaisena petoksena jollekin, minkä todella voimakkaasti tunnen ja syvästi uskon todeksi. Minä tiedän ja olen kokenut useita tapoja kokea eräänlaista uskonnollista hurmosta tai "korkeampaa yhteyttä". Ne tunteet ovat kaikki samanlaisia, ja erittäin palkitsevia, eikä niillä ole minusta mitään yhteyttä esimerkiksi arvojen muotoutumiseen. Minä koen järjestäytyneen uskonnon näiden prosessien kyyniseksi hyväksikäytöksi.
Korostan sitä, etten paheksu, koska yksilöiden paheksuminen uskonnollisuudesta on minusta jokseenkin yhtä mielekästä kuin yksilön paheksuminen autoilemisesta. Kyllä, olen sitä mieltä, että uskontojen pitäisi pitää näppinsä erossa paitsi politiikasta, myös ihmisten arvomaailmasta jne., mutta ei ole mitään mieltä paheksua sellaisten uskontokuntien jäseniä. Korostan sitä myös siksi, että olen tätä mieltä hyvin voimakkaasti, so. suhtaudun järjestäytyneeseen uskontoon ilmiönä erittäin, sanoisinko, vihamielisesti. Minusta se on ilmiönä jotain hyvin perustavanlaatuisella tavalla samanlaista kuin kristittyjen käsitys "synnistä". Se ympäröi ihmisen, joka sen parissa elää tavalla, joka on hyvin kokonaisvaltainen.
Olen kuullut näkemyksen, jonka mukaan ateismi voidaan ymmärtää eräänlaisena äärimmäisyyksiin vietynä protestanttisuuden muotona. Ehkä näkemys ei ole täysin virheellinen.
Tiedemies: Ymmärtämisellä tarkoitan sitä, että ymmärrän mielestäni miksi ihmiset uskovat, so. uskoisin voivani ymmärtää ne tarpeet, joita usko täyttää, ne tunteet, joiden kautta se palkitsee jne.
VastaaPoistaOK. Ymmärrätkö mielestäsi myös uskonnon kieltä - siinä merkityksessä, että tunnistat vaikkapa, mistä inhimillisestä ilmiöstä körttiläinen kertoo kielikuvalla rinnettä alas kierimisestä ja laakson pohjalta löytyvästä polusta?
Käännän asian toisin päin; minä kokisin uskomisen - siis mukana leikkimisen - luovuttamisena ja eräänlaisena petoksena jollekin, minkä todella voimakkaasti tunnen ja syvästi uskon todeksi.
Jumalasi siis vaatii uskollisuutta eikä uskosi salli epäjumalanpalvelusta - uskonnon kielelle käännettynä tuo kuulostaa erittäin kristilliseltä. ;)
Minä tiedän ja olen kokenut useita tapoja kokea eräänlaista uskonnollista hurmosta tai "korkeampaa yhteyttä".
Sanavalinnoistasi huomaa, että uskonnollisuus, jonka vaikutuspiirissä olet joskus ollut, ei ole perinteistä suomalaista luterilaista (tapa)kristillisyyttä tai körttiläisyyttä. Kaikki uskonnollisuus ei ole kovin karismaattista - se hurmosmeininki on tiettyjen suuntauksien erityispiirre. Osa noista karismaattisista liikkeistä ahdistuneista on päätynyt körttiläisyyden pariin, jossa vähän vierastetaan tuota hurmosmeininkiä, vaikka muut saavat toki halutessaan leikkiä sellaistakin.
Ne tunteet ovat kaikki samanlaisia, ja erittäin palkitsevia, eikä niillä ole minusta mitään yhteyttä esimerkiksi arvojen muotoutumiseen.
Moraalin ja arvojen taustalla on kaksi kokemusta ja tunnetta: empatia ja vastuu. Empatian eli myötätunnon, rakkauden ja välittämisen perusta on mielestäni tunne siitä, että on itse rakastettu ja täydellisesti hyväksytty omana itsenään ja saa aina anteeksi, vaikka välillä tekisikin sitä pahaa, jota ei halua. Vastuu puolestaan seuraa vapaudesta. Vaikka uskova kokee saavansa näitä myös taivaan isältä, eivät nämä välttämättä puutu uskonnottomaltakaan, koska ihmisetkin - vaikkapa heidän omat vanhempansa - voivat näitä lapselle antaa.
Kyllä, olen sitä mieltä, että uskontojen pitäisi pitää näppinsä erossa paitsi politiikasta, myös ihmisten arvomaailmasta jne., mutta ei ole mitään mieltä paheksua sellaisten uskontokuntien jäseniä. Korostan sitä myös siksi, että olen tätä mieltä hyvin voimakkaasti, so. suhtaudun järjestäytyneeseen uskontoon ilmiönä erittäin, sanoisinko, vihamielisesti.
Uskonnot ovat toki osa sitä kulttuuriympäristöä, josta ihminen arvonsa omaksuu: "kristityllä on vastuu yhteiskunnasta ja maailmasta" lukee herättäjä-yhdistyksen kotisivuilla ja tuskin on pelkkää sattumaa, että minä kulttuurikörttinä ajattelen ihmisellä olevan vastuu näistä. Uskonnon kielellä keskustellaan myös arvoista, mutta - kuten taide - uskonto on yhteiskunnan ja kulttuurin peili, joka heijastaa sitä, mitä ihmiset arvokkaana pitävät. Luterilaisuuteen on pitkään kuulunut kahden regimentin oppi: hengellinen ja maallinen valta kuuluu pitää erillään toisistaan. Uskontoni voi vaikuttaa arvoihini, jotka vaikuttavat poliittisiin kantoihini, mutta kristillisiä en äänestäisi, vaikka he joskus ymmärtäisivät, ettei lähimmäisenrakkaus tarkoita homofobiaa ja islamofobiaa.
Ymmärrätkö mielestäsi myös uskonnon kieltä - siinä merkityksessä, että tunnistat vaikkapa, mistä inhimillisestä ilmiöstä körttiläinen kertoo kielikuvalla rinnettä alas kierimisestä ja laakson pohjalta löytyvästä polusta?
VastaaPoistaEn voi väittää ymmärtäväni kaikkia kielikuvia. Olen itse altistunut periaatteessa tavalliselle luterilaisuudelle, en millekään herätysliikkeelle, en millekään karismaattiselle liikkeelle tms. Olen joihinkin hurmoksellisempiin suuntauksiin törmännyt myöhemmällä iällä, mutten ole niille "altistunut", koska siinä vaiheessa minä olin jo ikäänkuin rokotettu uskontoa vastaan.
Se kulttuuriympäristö, josta ihminen arvonsa omaksuu, on tietenkin hyvin monimutkaisella tavalla dynaaminen. Enkä oikeastaan edes usko, että ihminen omaksuu mitenkään passiivisesti ympäristöstään arvoja edes lapsena. Oma arvomaailmani on aina ollut hieman erilainen kuin mitä ympäristö on minulta mielestäni odottanut, uskoisin, että ihmisillä on paljon voimakkaammat synnynnäiset moraaliset kompassit kuin mitä yleisesti kuvitellaan. Käsitykset kyllä elävät ja muokkautuvat, mutta eivät niin paljon kuin kuvitellaan.
Minusta uskonnon kielellä arvoista keskusteleminen on parhaimmillaankin epätäsmällistä ja helposti väärin ymmärrettävää, pahimmillaan todellista sumutusta ja kyynistä ihmisten hölmöyden hyväksikäyttöä. Mielestäni on olemassa paljon parempia, informatiivisempia ja tehokkaampia tapoja keskustella arvoista. Kuten sanottua, on ihan OK, että jotkut ammentavat uskonnosta, mutta kahta ilmiötä siinä silti pidän negatiivisina: Se, että sitä opetetaan lapsille totuutena ja sitä, että sille annetaan suhteettoman suuri poliittinen painoarvo. Ei Suomessa, se on totta, ja kuvaamasi käsitys poliittisesta vaikutuksesta ei ole niin negatiivinen kuin koen sen olevan esimerkiksi juuri mainitsemiesi kristillisdemokraattien kohdalla.
Tämä kuulostaa varmaan täysin paradoksaaliselta, mutta itse esimerkiksi suhtaudun hyvin negatiivisesti aborttiin, jopa esiaviollisiin suhteisiin, aivan erityisen negatiivisesti aviorikoksiin jne. En kuitenkaan katso, että nämä ovat legitiimejä poliittisia kysymyksiä, so. ne ovat henkilökohtaisia arvovalintoja, joita yhteiskunnan tehtävänä ei ole valvoa.
Tiedemies: Olen joihinkin hurmoksellisempiin suuntauksiin törmännyt myöhemmällä iällä, mutten ole niille "altistunut", koska siinä vaiheessa minä olin jo ikäänkuin rokotettu uskontoa vastaan.
VastaaPoistaTarkoitin tuolla vaikutuspiirissä olemisella lähinnä sitä, että ne piirit ovat vaikuttaneet kieleen, jolla uskonnosta puhut, sekä mielikuvaasi uskonnosta ja uskovista. Minulle sekä se kieli että ne mielikuvat ovat vähän vieraita - siksi minua on toisinaan häirinnyt, kun olen kokenut, että yrität uskonnosta keskusteltaessa luokitella minut laatikkoon, johon en mitenkään sovi.
Arvojen omaksuminen on monimutkainen prosessi, johon toki vaikuttavat monet muutkin asiat kuin kulttuuriympäristö - silti tiedostan selvät korrelaatiot joidenkin arvojeni ja etenkin lapsuuteni kulttuuriympäristön välillä. Luonnollisesta moraalilaista (=inhimillisen moraalin geneettinen perusta?) on muuten uskonnon kielellä puhuttu jo vuosisatoja.
Uskonnon kieli ei ole mitenkään erityisen epätäsmällistä ja helposti väärin ymmärrettävää, jos sen hallitsee kuin natiivipuhuja. Sillä kielikuvalla kierimisestä voi körttiä puhuvien kesken välittää hyvin täsmällisesti jotain sellaista, jota arkikielellä ei pysty ilmaisemaan yhtä tiiviisti - siinä on kyse lähinnä siitä käsityksestä luopumisesta, että olisi itse jotenkin moraalisesti parempi ihminen kuin muut: ylärinteessä ihminen on ylpeä ja toisia tuomitseva moralisti, joka luottaa omiin hyviin tekoihinsa, laakson pohjalla oleva polku on nöyrien rinnalla kulkijoiden tie.
Tämä kuulostaa varmaan täysin paradoksaaliselta, mutta itse esimerkiksi suhtaudun hyvin negatiivisesti aborttiin, jopa esiaviollisiin suhteisiin, aivan erityisen negatiivisesti aviorikoksiin jne. En kuitenkaan katso, että nämä ovat legitiimejä poliittisia kysymyksiä, so. ne ovat henkilökohtaisia arvovalintoja, joita yhteiskunnan tehtävänä ei ole valvoa.
Miten kirkko Suomessa näihin suhtautuukaan? Ei kannata kriminalisointia vaan julkaisee piispojen puheenvuoron Rakkauden lahja. Minusta se on yleissävyltään ja linjaltaan varsin hyvä - kertoo perustellen ihanteen, mutta suhtautuu ymmärtävästi siihen, ettei se ihanne aina käytännössä toteudu.