Tuomiosunnuntai

Kävin eilen illalla Katariinan (Aleksandrialainen) muistomessussa Pyhän Katariinan kirkossa, joka on oma luterilainen lähikirkkoni, mutta rakennettu katolisella pyhimysajalla ja siksi kahdelle Katariinalle omistettu. Kun kirkkoherramme on lisäksi kiinnostunut ekumeniasta, kulttuuriperintöä voidaan pitää yllä näinkin, vaikka puhdasoppisessa luterilaisuudessa pyhimyksiin suhtaudutaan hieman karsaasti. Tuo iltamessu perinteisen kello kymmenen messun sijaan tuli tosin valittua lähinnä siksi, että kuulumme mieheni kanssa niihin kansankirkon myöhäisherännäisiin, jotka eivät herää sunnuntaisin ajoissa ehtiäkseen kirkkoon - ainakaan ilman erillistä herätystä. Saa nähdä, jaksammeko ensi viikolla herätä varhain (olisi oikein glögiä ja pipareitakin tarjolla kirkonmenojen päätteeksi adventin kunniaksi) vai tyydymmekö adventin iltavesperiin.

Hieno kokemus tuo kuitenkin oli ihan jo kulttuurielämyksenäkin ja historian havinaa oli läsnä. Vahvassa osassa messussa oli nimittäin musiikki, jossa oli hieman kaikuja keskiajalta ja renessanssin ajoilta. Kuoro lauloi lehteriltä erilaisten instrumenttien säestämänä myös rukoukset, synnintunnustuksen ja herran siunauksen. Yhteistä virsien veisuutakaan ei ollut, joten seurakuntalaisen osaksi jäi lähinnä istua, kuunnella ja ihmetellä. Ehtoollisella tosin kävimme.

Varsinaista saarnaakaan ei ollut, vaan messun aluksi pappi kertoi Katariinan tarinan: hän oli yksi viimeisistä kristityistä marttyreista vainojen aikana ja hänen viisaat vastauksensa saivat monet häntä kristinuskosta luopumaan yrittäneet antiikin oppineet kääntymään kristityiksi, vaikka Katariina itse oli oppimaton nainen. Mietin, että ehkä tällä voisin kovin aktiivista ja tuputtavaa evankelointia vierastavana perustella tapaani suhtautua niihin, jotka eivät jaa uskoani: uskoani kyseenalaistaville vastaan rehellisesti ja omasta vakaumuksestani luopumatta. Ne vastaukset voivat sitten vaikuttaa tai olla vaikuttamatta - toinen ihminen ei ole objekti, käännytyksen kohde vaan subjekti, ajatteleva yksilö, jolla on vapaus valita itse.

Tuomiosunnuntain evankeliumiteksti (Matt. 25: 31-46) tosin on niin väkevä, ettei sen jälkeen oikeastaan enää saarnaa kaipaakaan. Välinpitämättömyyttäni ja itsekeskeisyyttäni kuljen ihan liian usein kärsivän lähimmäisen ohi ihan huomaamattani ja ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’ Tämä osuu ja uppoaa aina - toisin kuin tiettyjen "konservatiivien" kaipaama synnin saarnaaminen synniksi lähinnä seksin ja irtosuhteiden turmiollisuudesta pauhaamalla.